Taustatarinoita

Tänään onkin jännä päivä. Minä ja Jessy ollaan kirjoiteltu kovasti nukkejen taustatarinoiden alkuja. Taino tälläkertaa keskityttiin pallopäihin.

Haluaisin siis julkaista nyt molemmat tarinan alut tässä postauksessa niille jotka ovat kiinnostuneita >3<

Ensiksi Jessykän käsialaa , tarina Julietten elämästä ja kuinka se pörrää yksin samassa huoneessa elellessä , pääsemättä tutkimaan maailmaa muuta kuin ikkunan kautta.

-----------------------------------------

 Kristallienkeli.

Tarinan nimi: Kristallienkeli.
Kirjoittaja: Jessykkä.
Tyylilaji/Genre: Fantasia.
Ikäraja: Eip :3

Yhteenveto/Summary:
Kaikki vuodet jotka olen elänyt täällä, olen hiljalleen todennut, että tämä on ihanin paikka maanpäällä jossa voin elää.
Artist Note / Kirjoittajan huomiot:
Julietten taustatarinaa. Osa hahmoista (mm. Julietten isä) kuuluvat Ameebaporolle, ja periaatteessa juonen on antanut Ameeba, minä vain kirjoitan tapahtumat. Jos hahmoja tulee jotka eivät ole minun, ilmoitan siitä aina.
Tarinassa ei ole ns. vakavamman puoleisia aiheita ollenkaan. En sivua kenenkään kuolemaa, tai muutakaan. Pilviä ja hattaroita aina vaan!

Tervetuloa elämään hattaramaailmassa :D




Prologi:

Artist Note / Kirjoittajan huomiot : Julietten opettaja on kokonaan ameebaporon omaisuutta.

Juliette siveli parveketilan kaiteita katsellen kukkien täyttämää puutarhaa. Luonto heräsi henkiin, ja valoisuus kantautui palatsin puutarhan joka kolkkaan. Tyttö oli yksin, sievässä hiljaisuudessa. Hän siveli pitsistä mekkonsa reunaa huokaisten hiljaa. Hymy nousi vaaleanpunahiuksisen tytön huulille kun rusettipäinen kyyhkynen lennähti tuon käsivarrelle. "Ah, Miko. Oliko mukava olla lentelemässä?" Tyttö naurahti heleästi. Hänen äänensä kuulosti samalta kuin hennon keijun ääni, niin kirkkaalta ja haavoittuvalta. Ihan kuin se voisi särkyä missä vaiheessa tahansa.

   Kyyhky päästi pienen "kruu" äänen ilmoille ja nokallaan tökkäsi Julietten käsivarteen myöntävästi. Tytön sormet liikkuivat kyyhkysen selkää pitkin silittäen sen pehmoisia sulkia. "Mennään sisään", Juliette hymähti ja alkoi suoristella mekkonsa helmaa. Nouseminen ei ollut nopea juttu, sillä miljoonat koristeet helmassa tekivät erinäisistä liikkumisista hieman hitaita, joskaan eivät vaikeita. Tyttö asteli sipsutellen suurista valkoisista ovista takaisin huoneeseensa. Huone oli yltäpäältä vaaleanpunainen, beige, valkoinen. Täynnä pastellivärejä, pehmoisia asioita ja pitsiä.

Sellaisessa maailmassa Juliette eli. Täydellisen tietämättömänä mistään muusta, kuin siitä, mitä hänen huoneessaan ja palatsin puutarhassa tapahtui. Valkoinen kissa hyppäsi alas neidon sängyltä juosten emäntänsä helmoihin turvaan. Tämän linnan prinsessa nosti karvaturrin syliinsä paijaten sen päätä hellin ottein. "Max, missä olet?" Neito katseli ympärilleen, etsien Maxiksi kutsuttua olentoa. Sitä ei ilmestynyt.

    Max pakeni jotain, se ei halunnut tulla esiin, missä ikinä olikaan. Jokin pahuus ympäröi huonetta, eikä hyvyydestä luotu olento tahtonut koskea siihen. Juliette laski kissan lattialle ja yritti metsästää toista ystäväänsä. "Maax, tule esiin", tytön silmäkulmista vuosi kyyneleitä. Hän ei ollut tottunut siihen ettei kutsusta tultaisi luokse, ja se oli tämän prinsessan mittapuulla jo jotain todella karmeaa.

Huoneen ovi avautui, mikä sai Julietten ajatukset pois Maxista. Hän vilkaisi ovelle, ja ymmärsi taas olevan päivän opiskelun aika. "Ah, en ymmärtänytkään ajan kulkevan näin nopeasti", naisen alku naurahti heleästi ja käveli istumaan pöydän ääreen. "Tule toki, ei minulla mitään tekemistä ollutkaan", tyttö nappasi käteensä kultakärkisen sulkakynän ja vilkaisi opettajaan.

Max katseli Juliettea tytön takana. Olento oli vain puoliksi näkyvissä, ja sen silmät hohtivat pinkkeinä. Se mulkaisi pahasti opettajaan, ja katosi.

------

 Luku 1:
"Noh", Juliette katseli pitkää tekstiä paperilla, "En oikeastaan ymmärrä tätä, arvon opettaja", prinsessa vilkaisi mieshenkilöön pöydän ääressä. Opettajaksi kutsuttu mies nousi ja asteli Julietten taakse katsomaan kirjoituksia.
"Hrmmh, prinsessa, näettekö tämän tässä", mies osoitti kirjassa olevaa kuvaa ja näytti sitten kirjoituksia, "Tässä kuvassa on vastaus kysymykseenne, olette unohtaneet katsoa tämän alla olevaa tekstiä". Juliette katseli kuvaa ja siristeli silmiään lukeakseen pientä tekstiä sen alapuolella. "Ah! Aivan, nyt ymmärrän", neito vilautti kauniin hymynsä opettajalleen, "kiitän", tyttö hymyili ja jatkoi kirjoittamistaan. Hennot sormet liikuttivat sulkakynää pitkin kellertävän paperin pintaa.

Max oli huoneen nurkassa ja mulkoili opettajaa. Sinihiuksinen poika ei pitänyt siitä että tuo olento oli tässä huoneessa, saatikkaan siitä että se oli noin lähellä prinsessaa. Opettaja oli paha olento,  niin kuin kaikki tässä palatsissa. Kaikki paitsi Juliette. Max katseli tytön vaaleanpunaisia hiuksia, jotka toiselta puolelta olivat blondit ja päistä hennosti kihartuvat. Ne laskeutuivat Julietten hartioilta tuon syliin näyttäen sulalta silkiltä, niin ohuilta ja kovin hennoilta verrattuna esimerkiksi opettajaan. Maxin mielestä opettaja oli ruma, hän näytti ilkeältä eikä muutenkaan ollut hirveästi kiltin pojan mieleen.
 Opettaja ei muutenkaan halunnut mitään hyvää. Jos vain tilaisuus olisi, hän varmasti tekisi Juliettelle jotain pahaa, jota tyttö ei viattoman mielensä kanssa voinut edes arvata.  Neito alkoi selvästi hiljalleen tulla levottomammaksi, mikä tapahtui aina palatsissa asuvien ihmisten seurassa. Se ei riippunut siitä, etteikö Juliette nauttisi opiskelusta, mutta yksinkertaisesti näin pahuuden täyttämien ihmisten seura ei tehnyt pienelle hyvyyden ruumiillistumalle hyvää.

Tyttö pyöräytti kynää kädessään ja laski sen paperin vierelle. "Eiköhän tämänpäiväinen ollut siinä, prinsessa", opettaja nousi ja otti Julietten kirjoitelmat käsiinsä. Hän huomasi selvästi tytössä hermostumisen merkkejä, joten päätti että oli parasta lopettaa tältä päivältä. Opettaja poistui jättäen huoneen täydelliseen hiljaisuuteen. Tyttö nousi matalan pöydän äärestä ja käveli sängylleen. Hän laskeutui vaaleanpunaisen päiväpeiton syleilyyn ja venytteli käsiään makuuasennossa. Nyt pääsi taas hetkeksi raastavista kouluajatuksista eroon.
   Max ilmestyi huoneen nurkasta, "Prinsessani", poika vilkaisi Julietteen joka ponkaisi sängyltä istumaan. "MAX!" Tyttö huusi ja juoksi halaamaan ystäväänsä. "Missä olit!" Juliette nurahti ja katsoi poikaan suu mutrulla. Häntä harmitti ettei tämä rakas ystävä ollut ilmestynyt aiemmin, vaikka sitä kovasti kaivattiin.
 "Anteeksi", Max katseli maahan katuvasti, "kuulin opettajasi tulevan ja ajattelin etten häiritsisi teitä ennen opiskelua". Juliette mutristi huuliaan hieman lisää, "niin kai sitten", tyttö tuhahti ja vetäisi pylvässänkyä ympäröivät silkkiverhot kiinni painautuen sängylleen paperin ja kynien kera. Max istahti tytön viereen ja katseli prinsessan piirroksia. Piirrokset olivat kovin aitoja, mutta luonnosmaisia ja niissä ei koskaan ollut värejä.

"Kuka hän on?" Max katseli miestä Julietten piirroksessa, "näittekö jälleen unta siitä miehestä?". Prinsessa vilkaisi Maxiin, sitten piirrokseensa, uudelleen Maxiin ja nyökkäsi hiljaa. "Ihan kuin hän haluaisi kertoa minulle jotain. Mutta en vain tiedä mitä".

------------------------------------------------------------------------

Sitten onkin vuorossa omani , Ravenin vaikeasta elämästä kertova tarina , joka sivuaa pojan taustoja ja menneisyyttä . Ja sitä kuinkä raukka kompastelee elämässään etsiessään sisartaan.

Prologue :

Kylmyys hiveli holtittomasti täriseviä sormenpäitäni , käsiäni ja jalkojani.

En ollut varma johtuiko se kylmyydestä , vai mieltäni piinaavasta pelosta , joka vaani aina saalistajan tavoin koska se voisi iskeä kyntensä jälleen haavoittuvaiseen kehooni, ja mieleeni...

Niin , erityisesti mieleeni.

Tunsin sen hiipivän jälleen ympärilläni, en nähnyt tai kuullut mitään...

Mutta tunsin kyllä sen läsnäolon.

Koetin avata silmiäni , mutta pimeys ympärilläni ei antanut minun kuitenkaan nähdä mitään. Makasin yksin pimeässä , hiljaa liikkumattomana.

En tuntenut tuttua ruohoa jalkojeni alla , en kuullut sen kahahduksia tai oksien rasahtelua.

Kaikki oli täysin hiljaista...

Kehoni alkoi täristä , en tiennyt missä olin tai mitä tapahtui...

Olinko enää edes samassa paikassa, kuin iltamyöhään olin asettunut ja siirtynyt nukkumaan? Piiloon metsän keskelle , odottamaan aamuruskoa ja sen turvallista kajoa , joka pyyhkäisi pois pahuuden joka minua ikuisesti seurasi.

Oliko tämä siis taas unta...

Tekikö mieleni jälleen tepposet keholleni ... Olinko edes oikeasti hereillä?

Kehoni säpsähti holtittomasti tuntiessaan kosketuksen käsivarrellani.

Avasin suuni käskeäkseni "sen" pois , mutta vaikka kuinka yritin , eivät keuhkoni päästäneet pihaustakaan ulos huulteni välistä.

 Tunsin viiltävää kipua , ensin kädessäni , kuin veitsi olisi lävistänyt kyynärvarteni jatkaen matkaa kohti olkapäätäni. Lopulta sama kipu levisi koko kehooni..

Vihdoin kuitenkin näin , vaikka ehkä jälkeenpäin toivoisin että en olisi. Silmäni arastivat läheltäni kajastavaa valoa , joka selvästi kajosi lämpimästä takkatulesta.

Kivuista huolimatta yritin katsella epätoivoisesti ympärilleni..

Missä olin?

Miksi jokin niin lämmin asia peitti niinkin hirvittävää näkyä takanaan , hirvittäviä muistoja menneisyydestä.

Viiltävä kipu pysäytti ajatukseni jälleen kun tunsin jotain uppoavan alaselkääni .

Oliko tämä oikeasti unta , jos minua pystyi satuttamaan näin paljon...

Eikö minun kuuluisi herätä!?

Vai oliko joku löytänyt minut salaisesta piilopaikastani ja raahannut jonnekkin...

Olinko taas jäänyt kiinni ?

Ajatukseni pysähtyivät taas , tälläkertaa ei omien kipujeni takia , vaan kun kuulin korvissani hyytävän , mutta tutun kuuloisen huudon.. Avunhuudon, joka aneli minua auttamaan , estämään asiat joita tuntemattomat kädet tekivät hänelle.

En pystynyt liikkumaan....

Kuulin vain hyytävät huudot korvissani.......

Halusin rientää auttamaan , mutta kehoni ei totellut. Ei pientäkään käskyä mitkä aivoni lähettivät ilmoille.

"RAVEN!"

...

--

"SISKO!" , huusin ponkaisten pystyyn..

Hengitykseni oli kiivasta , ja kehoni tärisi yhä holtittomasti , jopa enemmän kuin aijemmin.

Tuijotin eteeni , en nähnyt enää samaa takkatulen kajoa , kylmiä kivilattioita , saati kuullut tuttuja avunhuutoja korvissani.

Kaikki oli hiljaista ,

kuulin vain hennot rasahdukset oksien yläpuolella , ja heinäsirkkojen sirityksen.

Silmäni tutkivat kaiken mitä ympärilläni tapahtui ja osuivat kiveen selkäni takana. Kiveen jonka päällä olin maannut.

Pyyhkäisin hiestä märkää otsaani.

Se oli unta...

-----------------

Luku 1 : Nuori poika Nilan

Torilla kävi täysi hulina , kello kun oli jo miltein yli puolen päivän. Kauppiaat olivat kiireisiä tapansa mukaan , täytyihän heidän saada kaikki myytyä saadakseen rahaa elääkseen.

Nuori poika , Nilan , kiemurteli torilla väistellen ihmisiä ettei aiheuttaisi ylimääräistä harmia törmätessään keneenkään.
Nilanin oli palattava kotiin ennen auringonlaskua , niin isä oli sanonut.
Kädessään poika puristi nahkaista pussukkaa , täynnä kultaisia kolikoita vaihdettavaksi tarvittaviin ruokiin , mitä hänet oli lähetetty ostamaan jotta vanhempien majatalo yritys pysyisi pystyssä.
Nilan oli aina valmis auttamaan vanhempiaan jotta elanto saatiin kerättyä. Onnekseen majatalo oli yksi kaupungin ainoista joten asiakkaita ei ollut koskaan liian vähän elättääkseen rahoillaan ison perheen tarpeita.

Ainoa huoli oli , se että Nilanin äidin tila oli huonontunut edellisestä.
Nilan oli huolissaan äidistään , joka nykyään ei edes sängystä ylös päässyt , lääkkeet maksoivat maltaita eivätkä nekään tuntuneet auttavan.
Aina pimeän laskeutuessa tuntui siltä että Äidin tila vajosi aina vain alemmas..
Siksi Nilan joutui auttamaan nykyään paljon useammin stressaantunutta isäänsä , jotta majatalo pysyisi pystyssä.
Rankkaahan se oli , mutta mikäpä ei olisi . Sodat raastoivat tätä aikakautta, ja pimeys vaani joka nurkan takana..
Jopa hyvin tienaavat tavalliset tallaajat joutuivat usein kärsimään nälänhätää ja ongelmia.
Aatelisilla oli helpompaa, mutta usein heiltäkin kuuli valituksia , kuinka huono aika on elää nyt.
Lukuunottamatta tietty muutamien hallitsevien kaupunkien kuninkaita.. Heillä tuntui aina menevän paremmin , mutta kukaan ei tohtinut siitä puhua..
Sillä tämänhetken vahvimman valtkunnan kuningas oli niin raaka, brutaali , ja hänen kuulevat korvansa tuntuivat kantavan jopa loputtomien merien päähän.
Suuri oli kärsimys jos joku sanasenkin laski kyseisestä miehestä.....

Pelkkä ajatus miehestä sai Nilanin värähtämään, edes ajatus nimestä ja kasvoista tuntui tappavalta.


Lopulta Nilan saapui päämääräänsä , leipäkojulle jota tuttu vanha mies Fraryan piti pystyssä.
"Iltapäivää , nuorukainen , taasko se tavallinen satsi?", Vanhempi mies kysyi siirtyen tottumuksesta heti pakkaamaan tuttuja leipiä pusseihin.
Niin, Nilan ja hänen isänsä olivat kanta-asiakkaita tälle miehelle , ja hyviä ystäviä. Fraryan jopa joskus sujautti extraa perheelle , hyväntahtoinen kuin oli.
"Niin , Jälleen se sama" , Nilan hymähti päästäen ilmoille pirteän hymyn kaivellessaan kultakolikoita pussistaan.
" Se on sitten 20 kultakolikkoa . Kuinkas äitisi voi? ", Fraryan sanoi pakatessaan isoja pakkauksia leipää .
" Aina vain huonommin..", Nilan huokaisi , mutta jatkoi ennen kuin Fraryan ehti pahoitella kysymystään :  "Mutta kyllä me pärjäämme, minulla on suunnitelmia äidin varalle!"
"Suunnitelmia?", mies kääntyi katsomaan poikaa kummastuneena.
"Niin , mutta se on kyllä salaisuus!", Nilan hyssytteli sormi suullaan , saaden vanhan miehen naureskelemaan ja huokailemaan nuorukaisten energiaa.
Pakattuaan tavarat ja vastaanotettuaan maksun, mies päästi pojan matkoihinsa .

Nilan lähti ripein jaloin vipeltämään kohti kotiaan, kohti majataloa, missä tämän perhe työskenteli.
Niin , hänellä oli suunnitelma mikä ei voinut pettää, Nilan oli saanut idean illalla , uuden majatalon asiakkaan myötä.
Hän tunsi sen pojan , vallan hyvin. Kaikki hänet tunsivat ja sanoivat pojan raahaavan pahuutta mukanaan , mutta sitä Nilan ei uskonut , niin hyväkäytöksisestä pojasta , joka oli melkein saman ikäinen kuin hän itse.
Kaikki kertoivat karmaisia tavaroita tästä miekkamiehestä joka kulki loputonta matkaa kuljettaen kuolemaa mukanaan. Moni kylä muka oli tuhoutunut tuon pojan saavuttua.

"Pyh , kummallisia huhuja" , Nilan naurahti ääneen ajatuksilleen.